Kukaan ei kirjoita tragedioita tai elegioita isoäideistä!

IKO hankkeen Vanhojen tanssit Seinäjoki 2022

Kirjoittanut taiteilija Jonna Wikström

Pikku-mummon lempinimi tuli siitä, että hän vuosi vuodelta tuli aina jotenkin pienemmäksi, meni kyyrympään. Hän ei ollut mikään pullantuoksuinen söpö hyväntahtoinen mummo. Itsesiassa hän ei erityisemmin koskaan pitänyt pienistä lapsista tai vauvoista. Hän muun muassa tokaisi nähdessään pikkuveljeni ensi kertaa, että: ”Onpas harvinaisen ruma lapsi”. Pikku-mummo oli nuoruudessaan ollut Stockmannilla ompelijana, mutta luopunut arvostetusta työstä, koska äidin kuului olla kotona hoitamassa lapsia ja perhettä tai niin ainakin vaarini asian ilmaisi.

Pikku-mummo oli myös taiteellisesti suuntautunut ja käsittääkseni olisi aina halunnut tehdä teatteria tai muutoin toteuttaa itseään. Pikku-mummo kirjoitti muun muassa runoja, veti eläkeläisten teatterikerhoa ja kirjoitti itsestään elämänkerran, jonka äitini ja tätini saivat lukea vasta hänen kuoleman jälkeen. Hän ei siis elänyt vain ja ainoastaan lapsenlapsilleen. Hänellä oli vahva oma elämä ja taiteilijuus, johon meillä muilla sukulaisilla ei oikeastaan ollut asiaa. Tämä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä muistutus. Liian usein stigmatisoimme ja yliromantisoimme ikäihmiset villasukkia kutoviksi ja pullaa leipoviksi täysin lapsenlapsiaan varten eläviksi mummoiksi ja papoiksi. ”Lapsenlapsia on ihana saada, lapsenlapsena on mukavaa olla, mutta ei pelkästään eikä kaiken aikaa” niin kuin Merete Mazzarella asian osuvasti ilmaisee kirjassaan, Illalla pelataan Afrikan tähteä.

Koen voimakkaana edellisen sukupolven varsinkin naisten itsensä alentamisen ja sivuunvetäytyvän kulttuurin, josta pikku-mummoni oli oikein tyyppiesimerkki. Tämän vuoksi hankkeessamme oli koko ajan keskiössä ajatus siitä, että käännämme valokeilan juuri heihin. Hankkeen aikana saimme hyvin usein kuulla ”Ei minua varten tarvitse”, ”Kauheasti joudutte näkemään vaivaa” tai ”Eihän nyt ketään kiinnosta, mitä tällainen höppänä höpöttelee”. Niinhän se varsin usein yhteiskunnassamme onkin. Tunsin usein viiltävää huonoa omaatuntoa. Kuinka usein meillä on aikaa olla läsnä edes ympärillämme oleville ikäihmisille? Kun me keskustelemme heidän kanssaan, niin kuulemmeko me myös? Tämä oli meidän hankkeessamme ensisijainen menetelmä. Me olimme läsnä. Kuuntelimme ja kuulimme mitä meille puhuttiin. Me olimme läsnä vain tälle hankkeelle, vain näille ihmisille.

Iäkkkäiden ihmisten yksinäisyys on merkittävä terveydellinenkin riski. Yhteiskunnassa on valitettavasti melko kielteinen asenne ikääntymiseen, joka tutkitusti on myös lisännyt yksinäisyyden tuntemuksia. Ikäihmiset ovat itse nostaneet esille arvottomuuden, turhuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset. Pyrimme hankkeessamme löytämään juuri nämä yksinasuvat syrjäytymisvaarassa olevat ikäihmiset, jotka syystä tai toisesta osallistuvat vähänlaisesti sosiaalisiin tapahtumiin.

Menetelminä kuuntelu, arjen kukittaminen sekä kahvinjuonnin lomassa nähdyksi tuleminen, kuulostavat itsestään selviltä metodeilta, mutta osoittautuivat osallistujille erittäin tärkeiksi ja arvokkaiksi ja uskallan jopa sanoa, että paransimme näin ainakin hetkeksi osallistujien elämänlaatua ja itsetuntoa. Pääsimme tutustumaan upeisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä mm. valokuva-albumien ja tarinoiden lomassa, kuin myös luomaan uusia muistoja taiteen keinoin. Ikäihmisistä tuli aktiivisia toimijoita ja he saivat vaikuttaa työskentelyn sisältöihin.

Elämänjuhlat oli kuukauden mittainen esitystaidetapahtuma, joka sisälsi työpajoja, tarinallisuutta, tanssia, muistelua, valokuvia, keskusteluja taiteen ympärillä ja voimauttavaa valokuvausta. Lopputuloksena yhteisön itse ideoima juhla ja valokuvanäyttely.

Voimauttavan valokuvan menetelmällä toteutettu näyttely toi esiin seinäjokelaisten ikääntyvien menneitä tärkeitä hetkiä ja loi uusia kuvamuistoja.

Koimme tärkeäksi, että taide loi yhteyksiä sukupolvien välille ja loi uusia ystävyyssuhteita.

Eräs osallistuja uudelleen rakensi suhdettaan aikuisiin lapsiinsa, toiset osallistujat ystävystyivät ja vaihtoivat puhelinnumeroita.

Taiteilijoina koemme arvokkaana sen, että päähenkilöiksi nousi yhteiskunnan syrjäytymisvaarassa olevat yksinäiset ikäihmiset. Pystyimme hankkeellamme toteuttamaan heidän toiveensa niin yksittäisissä valokuvissa kuin päätösjuhlassa. Niin usein laitamme ikäihmiset nurkkaan. Halusimme tulla rytinällä ulos sieltä nurkasta. Halusimme satsata. Halusimme, että kerrankin tehdään juhlat, jossa on sen seitsemän sorttia tarjottavaa. Olisi esityksiä, kukkia niin paljon, että koko juhlatila olisi ihmeellisen kaunis. Juodaan kuohuvaa, lauletaan ja tanssitaan. Juhlitaan elettyä elämää, mutta myös tätä hetkeä. Ikäihmiset ovat toden totta sen ansainneet.

Se, että meillä taiteilijoina oli mahdollisuus antaa hankkeelle kaikki aika kuukauden ajan, syvensi työskentelyä ja yhteyttä päähenkilöiden kanssa ja teki hankkeesta ikimuistoisen niin meille tekijöille kuin osallistujille. Lisäksi meillä oli ilo työskennellä Seinäjoen kaupungin ammattitaitoisten kulttuuri- ja ikääntyvien palveluissa työskentelevien henkilöiden kanssa.

Pikku-mummo opetti minulle aivan viimeisinä vuosina kuinka tehdä maailman parasta imellettyä perunalaatikkoa. Ohjeet olivat hyvin tarkat: ”Pyöräytä puuharukalla kolme kertaa kattilassa…” Hänen ohjeillaan onnistun aina. Hautajaisissa lauloin pikku-mummolle Cherbourgin sateenvarjot. Taiteen rakastajana ja kaunosieluna hän olisi sitä arvostanut, nyt tiedän ja ymmärrän sen.

Ennen kuin mummot kuolevat, ennen kuin heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää, he ovat intohimoisia – Eeva Kilpi

Maljapuhe Elämän juhlissa Seinäjoella 1.4.2022

Mitä ovat nuo elämän äänet, nuo kauniit elämän äänet.

Se luonto, jossa voit kuulla lintujen laulua, se syntyvän lapsen ensimmäinen äänähdys.

Se on vanhuksen iloinen naurun purkaus. Niitähän ääniä elämäntaipaleelta riittää.

Tänään vietämme Kotokammarin väen kanssa yhteistä elämän juhlaa ja taidenäyttelyn avajaisia.

Lääkärien mukaan ei ole parempaa lääkettä ikäihmisille, kuin yhteiset kanssakäymiset ja juttelutuokiot, omaisten ja ystävien kanssa. Tämäkin juhla on järjestetty juuri sitä varten.

Suomessa on neljä vuodenaikaa, niin meidänkin elämässä:

Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden läpiviemiseen tarvitaan juuri sitä elämisen taitoa ja ponnistelua, jotta vanhana voisimme muistella iloisena elämämme polkua. Vanhenemisen taito on viisauden mestarisaavutus ja myös yksi elämäntaidon vaikeimmista luvuista. Vanhenemiseen kannattaa asennoitua myönteisesti rypytkin tulevat siitä iloiseksi!

Kohottakaamme malja elämälle!

-Matti Koivunen 92 vuotta-